Portsassa Palaa 1905
Kirja KAUPUNGISSA PALAA kertoo Turun tulipaloista. Sen tarinat alkavat 1800-luvun loppupuolelta ja jatkuvat aina 1940 luvun alkuun. Kirjan kirjoittaja, Edwin Wahlsten seuraa alussa pikkupojan ihailevin silmin palokunnan työskentelyä ja myöhemmin itse palokuntalaisena ja VPK:n talon isännöitsijänä ajautuu 1900-luvun alun kieliriitoihin, raittiuskysymykseen ja kirjoittajaksi Palotorvi lehteen. Vuoden 1867 palojärjestyksen perusteella asetettiin vakinainen palokunta, jonka asioita hoiti palotoimikunta. Wahlsten toimi läänin kuvernöörin määräämänä jäsenenä palotoimikunnassa vuosina 1903-1918, valtuuston valitsemana 1922-24 ja sen jälkeen palolautakunnan puheenjohtajana 1937 alkaen. Wahlsten oli koulutukseltaan lakimies. Hän työskenteli lääninarkistonhoitajana, josta hänet erotettiin 1903 syynä kielletyn kirjallisuuden levittäminen. Kansalaissodan aikaisten tapahtumien takia Wahlsten erotettiin ensin palotoimikunnasta ja sen jälkeen VPK:sta 28 palvelusvuoden jälkeen. Hänet kuitenkin kutsuttiin VPK:n kunniajäseneksi 1942. Hän oli kansanedustajana vuonna 1926 valmistelemassa laki- ja talousvaliokunnassa metsäpalolakia, jonka laatiminen raukesi äänestyksen jälkeen. Wahlsten oli myös aktiivi Paloliitossa ja toimi liiton palokuntien tarkastajana.Teoksen alaotsikko on Tulentorjujain työmaalta palo- ja palokuntalaismuistelmia. Sen on kustantanut Kustannusosakeyhtiö Aura ja painanut Osakeyhtiö Turunmaan Kirjapaino, Turku 1943.
Paloherkkä Portsa
Wahlsten muistelee, että vuodet 1852,1881, 1893, 1898, 1901 ja 1905 olivat tilastojen mukaan ankaria palovuosia Turussa. Lainaus hänen kirjastaan kohdistuu erityisesti Portsan alueeseen ja sen kiihkeimpään rakennusaikaan, vuoteen 1905.
Tämän vuosisadan alussa syntyi kaupungissamme melkein uusi kaupunginosa. Se, joka junassa tekee matkan pitkin Turun satamarataa, huomaa tämän radan vasemmalla puolella satamaan ajettaessa rakennettuja uusia, osittain sangen suuria ja lähellä toisiaan olevia puurakennusryhmiä. Rakennustoiminta silloisina vuosina näillä seuduin oli suunnaton. Ken silloin kävi siellä, voi helposti laskea usein parikymmentäkin rakenteella olevaa taloa. Kaikki nämä talot olivat tarkoitetut työväenasunnoiksi. Kunta helpotti myös työväestön pyrkimyksiä saada omia asuntoja ja oli yhtiöille, jotka rakensivat työväenasunnoiksi sopivia rakennuksia, tontteja myytäessä myöntänyt edullisia maksuehtoja. Edelleen oli kunta helpottaakseen tonttien hankkimista menetellyt siten, että tontit sopivasti voitiin jakaa kolmeenkin palstaan. Tämä oli tietysti hyvä, mutta oli tälläkin varjopuolensa. Luonnollista on, että henkilöt, jotka vähin varoin lunastavat tällaisen maapalstan, haluavat saada mitä suurimman hyödyn maastaan. Tästä johtui, että tontit rakennettiin rakennussäännön sallimiin äärimmäisiin rajoihin. Kuusi metriä on näin miltei kaikkialla pisin välimatka saman tontin rakennusten kesken. Ken vähänkin oli kiinnostunut tulentorjunnasta, oli varmaan käydessään näillä seuduin jonkinlaisin pelontuntein ajatellut tulipalon mahdollisuutta näissä työväenkortteleissa. Varsinkin uhkasi vaara rakennusten rakenteilla olevana aikana. Tulenarka puutavara, avoimet ovet ja ikkunat ovat kaikki suotuisia edellytyksiä tulen irtipääsylle ja leviämiselle. Etäisyys kaupungin keskustasta viivästää palomiehistön saapumista paikalle. Palomies tehdessään kierroksen näillä seuduin tutustuakseen paikkoihin, kyllä tuli vähän vakavaksi kaikkea tätä ajatellessa.
Pelko toteutuu
Kun palohälytyslaite toukokuun 25. päivän vastaisena yönä muutama minuutti ennen 2 osoitti kahdeksatta kaupunginosaa ja puhelin ilmoitti tulen päässeen irti Mikaelin kirkon takana, palomies kyllä lisäsi vauhtia. Varsinkin kun pian harmaat savupilvet nousivat lännestä ja tuliliekit värittivät valoisan kevättaivaan punaiseksi. Matka palopaikalle otti hevosella hyvin kuusi minuuttia aikaa. Varsinkin, kun tiet äsken rakennettuihin neliöihin olivat vielä osaksi vähemmän hyvässä kunnossa kuin keskeisissä kaupunginosissa.
Paikalle saavuttaessa huomattiin tulen päässeen irti pienessä, rakenteilla olevassa rakennuksessa, jonka omisti Turun Työläisten Asunto-osakeyhtiö, kansanomaisesti kutsuttu Rettinginyhtiö. Sen perustajia kun oli kauppaneuvos ja lahjoittaja Fredrik von Rettig. Tämän yhtiön rakennukset olivat erityistä mallia ja kaikki hyvin tunnusomaisia ja helposti tunnettavia kaikille turkulaisille. Ne sisälsivät vain neljä huonetta. Henkilö, joka halusi yhtiön osakkaaksi, sai maksaa 500 markkaa osakepääomaa. Vuokra oli 40 markkaa kuukaudessa, johon laskettiin rakennuksen pääoman korko ja lyhennys, joten osakas noin 17 vuoden kuluttua sai rakennuksen omakseen.
Tontilla, jossa tuli raivosi, oli seitsemän tällaista rakennusta. Tämä oli varmaan onni onnettomuudessa tällä kertaa. Sillä jos tuli olisi alkanut jollakin muulla tontilla suurine asuntokasarmeineen, mitkä rakennukset käsittävät suurimman mahdollisen pinta-alan, mikä tultakestämättömästä aineesta rakennetulle rakennukselle on sallittua, olisi vaara ollut melkoista suurempi. Kun ajattelee, miten nopeasti tuli leviää puolivalmiissa rakennuksessa, voi helposti arvata, että ennen palokuntien saapumista paikalle voi saavuttaa laajuuden, jota on melkoisen vaikea hallita. Kuumuus, minkä pitkin koko pituuttaan palava suuri rakennus kehittää, olisi tehnyt lähellä olevien rakennusten suojelemisen sangen vaikeaksi. Mutta ei nytkään ollut mikään helppo asia suojella talon toisia rakennuksia. Rakennuksissa oli näet tilavat lautaiset etehisrakennukset, mikä teki ne helpommin syttyviksi ja siis helpotti tulen leviämistä. Jo oli tuli levinnyt lähinnä tuulen alla olevaan rakennukseen ja sytyttänyt sen etehisen ja ullakon. Tuulen yläpuolellakin oleva rakennus oli syttynyt. Kaksi muuta talon rakennusta oli huomattavasti kärventynyt.
Vesipula oli suuri. Vesijohdon lähimmän palopostin ollessa noin 700 metriä palopaikasta. Kun palomiesten vihdoinkin oli onnistunut löytää ne kaivot ja vedenottopaikat, joita tontille vasta äskettäin oli laitettu ja joitten etsimisessä heillä tuskin oli mitään apua lähinnä asuvilta. saatiin tulen leviäminen toisiin rakennuksiin ehkäistyksi. Lähinnä olevissa saatiin tuli sammutettua ainoastaan vähässä määrin vahingoittaen rakennusten ulkopuolta. Ensin syttyneen rakennuksen seinät jäivät tosin seisomaan, mutta niin palaneina, että olivat purettavat. Sammutuksessa tuli käyttöön kuusi käsivoimaruiskua ja pienin höyryruisku, joka otti vettä pienestä lammikosta, ynnä yksi vesijohtoposti. Aluksi vallitsi vesipostin etäisyyden vuoksi myös letkunpuute. Kaikki letku, mikä tavallisesti seurasi vakinaisen palokunnan ensi lähtöä, pian tuli otetuksi käyttöön, kun palopaikka oli niin kaukana vesijohdon putkiverkostosta. Eivätkä vapaaehtoisen palokunnan letkurattaat myöskään saapuneet. Puute korjattiin kuitenkin ennen pitkää ottamalla käyttöön höyryruiskun letkua, ja pian saatiin lisää letkua paloasemalta. Huolimatta vaikeista oloista rajoitettiin tuho ensin syttyneeseen rakennukseen. Tämä osaksi rakennuksen pienen laajuuden vuoksi.
Raili Pajula